Snapshot.fi

ENGLISH TRANSLATION OF THIS ARTICLE IS HERE.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa vuonna 1982,

Valokuvagalleria Hippolytessa oli samanaikaisesti esillä Robert Frankin näyttely.

Robert Frankista tuli valokuvauksen klassikko, kun hän eurooppalaisena kuvasi Amerikkaa 1950-luvulla. Nyt Frankin kuvia, sekä kuuluisasta Amerikkalaiset -kuvateoksesta että varhaisemmilta Euroopan vuosilta, on alkuperäisvedoksina esillä Helsingissä. Frankista kirjoittaa valokuvaaja Taneli Eskola.

1947, samana vuonna kun Yhdysvalloissa aloitettiin julkinen televisiotoiminta, höyrylaiva James B. Moore saapui New Yorkin satamaan mukanaan Robert Frank, pian sveitsiläisyytensä unohtava valokuvaajanalku.

Eräs ensimmäisistä kuvista lupausten uudella mantereella: kadulla sekavan väkijoukon keskellä on poliisi ja mystinen silinterihattu. Horisontti on alhaalla. Korkeuksiin kohoavien pilvenpiirtäjien lomitse sukeltaa valtava ilmapallo. Siitä roikkuu kuminen atleetti, räjähtämäisillään oleva bodybildaaja. Ruttoisen maailmansodan leijuva muisto – Robert Capan kuvaaman sähkölankoihin menehtyneen laskuvarjosotilaan kaupallinen vastine.

Ilmapallokuvaa voi pitää eräänlaisena aikakautensa amerikkalaisuuden koodikuvana. Näennäisen rauhanomaisen paraatin taustalla on kuitenkin Yhdysvaltojen kylmän sodan ohjelmanjulistus, tyhjän kansallisen itsetunnon ja kulttuurin puhdistustoimien tulehtunut ilmapiiri. Sota on voitettu, mutta sen katkera perintö alettiin vasta vähitellen tajuta: atomiuhka, levottomassa maanpaossa parveilevan kadotetun sukupolven turhautuminen.

McCarthyismin riehuessa pahimmillaan – muiden muassa Paul Strand ja Charles Chaplin jättivät maan lopullisesti – katu muodostui vertauskuvalliseksi eri taiteenalojen moderniksi näyttämöksi.

Chaplin lähti 1952, ja hänen ensimmäinen filminsä Euroopassa oli Kuningas New Yorkissa, amerikkalaisuuden testamentti. Siinä vallastasyösty eurooppalainen kuningas saapuu ihastuneena New Yorkiin. Sen kaduilla hän kohtaa todellisuuden, joka on kuin nyrkinisku.

Radioaktiivinen viisikymmenluku

Viisikymmenluvun alkaessa Frank kuvasi Perussa, Espanjassa, Englannissa ja Ranskassa.

Kuva Lontoosta: Teollisuusalue suurkaupungin laitamilla. Aution sisäpihan hiljaiselon rikkoo mystinen tapahtuma: koira on ilmassa. Hyppääkö se vai putoaa? Ehkä leijuu? Kuvan ulkopuolella on varmasti tapahtunut jotakin oleellista.

Frank on sanonut kahden valokuvaajan vaikuttaneen häneen: Walker Evansin ja Bill Brandtin. Lontoon knallipäiset kulkijat ja Walesin kaivostyöläiset ovatkin Frankin kuvaamina tummasävyisen englantilaisia, niissä on samaa plastista suorasukaisuutta kuin Brandtin samanaiheisissa klassisissa kuvissa.

Pariisia kuvatessaan Frankilla ei ollut yhtymäkohtia ranskalaisen valokuvauksen valtavirtauksiin: ei pariisilaisromantiikkaa, ei Cartier-Bressonin ratkaisevaa hetkeä. Niiden tilalla on paneutuminen oleelliseen.

Kaikkea voi kuvata

Viimeistään Euroopan-kuvillaan Frank tuli valokuvauksen asiantuntijapiirin tietoisuuteen alkuperäisen lähestymistapansa, ja kuviensa usein subjektiivisen realistisen runouden ansiosta. Andre Malrauxin mainitsema ”kohtalon muuttaminen tietoisuudeksi” voisi Frankin kohdalla merkitä elokuvan neorealisteilta tuttua peräänantamattomuutta aiheen, elämän edessä.

Viisikymmenluvun amerikkalainen valokuvaus tuotti sentimentaalista ihmiskuvausta ja valtavalla koneistolla paikallaan polkevaa valtajournalismia.

Family of Man –näyttely oli kaivattu vaihtoehto; Se esitteli miljoonayleisölle valokuvia kaikkialta maailmasta kuin ne muodostaisivat universaalin perhealbumin. Hyvistä kuvista rakentuva näyttely korvasi historian ihmisen perheen myytillä, luonto ja työ korvattiin yhdenmukaisilla eleillä.

Myös Frankin subjektiivisessa perhealbumissa ovat rinnakkain eri maiden ja kansojen ihmisiä esittävät kuvat. Niitä ei kuitenkaan irroiteta yhteydestään ”ihmisyyden symboleiksi”; ne ovat hänelle yksinkertaisia dokumentteja eletystä elämästä.

Sama paneutuminen perusasioihin on myös luettavissa hänen tekstipätkistään, hän ei mystisoi valokuvausta: You can photograph anything now, Nykyään voi valokuvata mitä tahansa.

Amerikkalaiset, parempi kuin show

`Tuo mieletön tunne Amerikassa kun aurinko paahtaa polttavana kaduilla ja musiikki soi levyautomaatissa tai lähiseudun hautajaisissa … Robert Frank on vanginnut sen näihin ihmeellisiin valokuviinsa matkustettuaan autonrämällään käytännöllisesti katsoen 48 osavaltiossa (Guggenheimin apurahan turvin). Herkästi, salaperäisesti, oivaltavasti, surullisesti ja hienotunteisesti kuin varjo hän kuvasi näkymiä joita ei koskaan ennen ole nähty filmillä … Kun on nähnyt nämä kuvat, ei enää lopulta tiedä, kumpi on surullisempi, levyautomaatti vai ruumisarkku.´

Näin aloitti beat-guru Jack Kerouac hehkuvan esipuheensa Robert Frankin Amerikkalaiset-valokuvakirjaan, joka ilmestyi ensimmäiseksi (1958) Ranskassa nimellä Les Americains. (Kerouac´in esipuhe tuli englanninkieliseen painokseen 1959, toim.huom.)

Kun amerikkalainen yleisö itse sai 1959 tutustua kirjaan, se sai äärimmäisen vastaanoton. Sen näkemystä pidettiin tuskaisena protestina ja kuvia tyhjinä kuplina.

Kesti kauan ennen kuin samat päättäjät, jotka olivat myöntämässä kuvaukset varmistavaa apurahaa Frankille, toipuivat järkytyksestä. He eivät tunnistaneet kuvista omaa maaperäänsä; whitmanilaisen humanismin kääntökuvaa, kasvavaa ja rikastuvaa länsimaiden hautausmaata – Amerikkaa.

Nuorille sen sijaan kirjasta tuli visuaalinen vastine Kerouacin On the Roadille (suom. Matkalla), eikä vähiten Kerouacin ylittämättömän esipuheen ansiosta Frankista, valokuvauksen komeetasta, kirjan julkaiseminen teki kiintotähden.

Kuvia amerikkalaisista

Teoksen aiheissa ei sinänsä ollut mitään uutta. Walker Evansin 30-luvulla julkaistua American Photographs –teosta voi jopa pitää Frankin kirjan ikonografisena esikuvana.

Kummatkin keskittyvät julkisten paikkojen kuvaamiseen: torit, parturiliikkeet, autohajottamot, uimarannat jne. ovat kansallisten rituaalien tapahtumapaikkoina.

Kummassakin kirjassa amerikkalaisuus joutuu valokuvaukselle ominaiseen ristivaloon, missä inhimillisen komiikan mykkä kauneus ja kulttuurin aineellinen perusta muodostavat hetkessä tunnistettavan miljöön – aikaa piirtävän sielunmaiseman.

Frankin metodi – kaksi vuotta matkalla – oli ehdoton haaste jo sinänsä.

Kirjan vastakohdissa täyteläinen aloitus on kuva tähtilipun takana piileksivistä ihmisistä. Sitten tulevat kuvat kollektiivisista juhlahetkistä: ahdistunut paraati New Jerseyssä, mustien hautajaiset South Carolinassa ja pölyinen rodeo Detroitissa: ”Taiteilijan on otettava vakavasti kaikki mitä ihmiset tekevät.”

Kirjan dramaturginen tekijä on tie, matkustaminen. Piikkisuora U.S. 285 johtaa hehkuen hämärään autiomaahan, auton etupenkillä istuu kaksi profiilista kuvattua liftaria, ja sitten hyytävä räntäsade U.S. 66:n varrella: maassa makaa karkealla huovalla peitettynä kaksi ruumista, auto-onnettomuuden uhrit. Neljä Navajo-intiaania katselee kylmästä kohmeisina tapahtumaa. Rotujen, kulttuurien, kuvaajan ja kuvattavien vastakohdat, tilanteen tragiikka jonka pohjalla on pelkistynyt suru.

Frankin kuvien sanoma on aina yhtä ajankohtainen länsimaiden keinotekoisesti kiihdytetyssä kymmenlukujen kierrossa. Jokainen nuorempi kuvaajapolvi kokee sen omalla tavallaan, löytää katukuvauksen, pienkameran ja unelmoi MATKASTA, joka jäisi valokuvauksen historiaan.

Frankin kuvien pintavaahto, tyyli, on ratkaisevasti vaikuttanut nykyaikaiseen valokuvanäkemykseen. Mutta hänen kuvauksen kiihkonsa – omituinen yhdistelmä Flaneur´ia, eurooppalaista kuljeksijaa, ja Philip Marlowea, länsirannikon kovaksikeitettyä yksityisetsivää – on modernin taiteen jäljittelemätön virranjakaja.

Elämä tanssii eteenpäin

Muutama vuosi Amerikkalaisten julkaisemisen jälkeen Frank alkoi tehdä elokuvia: ensimmäinen oli beatnikkiyhteisön kuvaus Pull My Daisy.

”Tehdessäni filmejä katselen ympärilleni kuten ennenkin mutta en enää ole yksinäinen tarkkailija joka kääntyy pois sulkimen lauettua. Sen sijaan minun täytyy luoda uudelleen näkemäni, kuulemani, tuntemani. Ei ole ratkaisevaa hetkeä, on tehtävä kaikki jotta saisi olennaisen tapahtumaan kameran edessä …”

Seitsemänkymmentäluvun taitteessa ilmestyi viimeinen julkisuuteen tullut valokuvaustyö: kokoomateos The Lines of My Hand.

Se on kaunis katsaus kaksikymmentäviisi vuotta kestäneeseen oikean tien etsimiseen: sen valokuvat ovat postikortteja kaikkialta, muistoja maailmasta joka on kadonnut. Perhe, lapset, entinen vaimo Mary, henkilökohtaisen elämän erottamattomuus kuvien aiheista.

Eräässä kuvassa Mary seisoo hiekkarannalla. Kuvaajan varjo heittää kaksoismuotokuvan naisen kasvoille, taustana on meri.

Viimeinen kuva on uudesta kodista Nova Scotialla. Panoraama merelle: ”Jäät lähtevät, vesi lämpiää, muuttuu siniseksi ja lämpimäksi, kukkuloista tulee vihreitä …”

TANELI ESKOLA

Kirjoittaja Taneli Eskola väitteli Valokuvataiteen tohtoriksi Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1997